Edes vähän toivoa

Suurin osa ihmisistä varmasti tietää sen tunteen, kun väkerrät työhakemuksia yksi toisensa perään monta kuukautta ilman tulosta. Ei soittoja, ei kutsuja haastatteluun. Sähköposti täynnä automaatti-ilmoituksia siitä, miten sinua ei taaskaan otettu hakuprosessin seuraavalle kierrokselle.

Itsetunto laskee samaa tahtia päivien kulumisen kanssa kunnes ollaan pisteessä, että jälleen yhtä työhakemusta täyttäessäsi mietit, onko tässäkään mitään järkeä kun et 99 prosentin varmuudella paikkaa saa.

Kun työkkäri ottaa parin kuukauden välein yhteyttä vain kertoakseen, että arvosi työmarkkinoilla on pitkään jatkuneen työttömyyden vuoksi jälleen laskenut ja että sinut tulevaisuudessa mahdollisesti palkkaava taho on oikeutettu näihin ja tämän suuruisiin tukiin. Eikä kukaan silti halua sinua.

Ja sitten yhtäkkiä. Se yksi pieni puhelinsoitto. Joku haluaa tavata sinut mahdolliseen työpaikkaan liittyen.

Ihan sama, että työ on pienipalkkainen. Ihan sama, että ala ei ole lähelläkään sitä, mihin olet kouluttautunut. Ihan sama, että mahdollinen työpaikan saaminen ei kauheasti auta taloudellista tilannettasi.

Toivo. Varmuutta työpaikan saamisesta ei tietenkään ole, mutta jo se, että joku haluaa tavata sinut, hilaa itsetuntoasi edes vähän ylöspäin. Toivo siitä, että sinulle on sittenkin paikka tässä maailmassa. Toivo siitä, että tulevaisuudessa kaikki on paremmin.

Pienikin toivo tuo uutta energiaa yrittää eteenpäin.