Tein viikolla yhden hintavamman hankinnan ex tempore.
Ensimmäinen huomio omasta rahankäytöstäni oli se, että vaikka minulle tarjottiin mahdollisuutta maksaa osissa, halusin maksaa kaiken kerralla pois. Eikä kyse ollut siitä että luottotietomerkintäni tulisi ilmi, vaan siitä etten halua enää ikinä maksaa mitään käyttötavaraa osamaksulla.
Toinen huomio on tämä yhä jatkuva pieni syyllisyys siitä miten paljon laitoin palamaan kerralla vaikka asia on sellainen mitä olen viimeisen neljä vuotta oikeasti tarvinnut.
Kolmas se, että koska rahaa ei jäänyt paljonkaan käyttöön, tämä pienellä budjetilla eläminen on jollain lailla lohdullisen tuttu ja turvallinen tila.
Pohtimisen arvoista on se, miksi tunnen huonoa omaatuntoa siitä että olen tuhlannut itse hankkimani rahat? Enkö ole vielä sisäistänyt sitä että rahat ovat minun, ettei ole enää mitään toista tahoa jolle ne oikeasti kuuluisivat?
Vai onko kyse vieläkin siitä johonkin ruumiin muistiin koteloituneesta "kaikki tulee menemään perseelleen ennemmin tai myöhemmin" -traumasta?
Suurin kysymys on kuitenkin se, tulenko koskaan olemaan normaali rahankäyttäjä eli sellainen ihminen jolla raha ei polta taskussa?
