Pikapäivitys helteen keskeltä

Viikossa on tapahtunut seuraavaa:

Aloitin uuden työn. Uusi ala, sama palkka, paremmat tunnit.

Yritin sopia Kelan kanssa maksusuunnitelmasta, mikä ei tietenkään onnistunut.

Tein pari etähaastattelua jotka molemmat menivät täysin penkin alle.

Sain sähköpostiin kymmenien hylsyjen keskelle haastattelupyynnön joka sai hihkaisemaan ääneen.

Olen löytänyt pitkästä aikaa bändin jonka musiikki resonoi sydämessä ja tästä innostuneena aloin julkaista omia kappaleitani netissä.

Ulosoton asiatuloste lyheni taas yhdellä sivulla.

Asunnossa on lämpöä iltaan asti - puhaltimesta huolimatta - vähintään 31 astetta ja loppua ei näy.

Kahden viikon rauha rikkoutui jälleen eikä kiinteistövälittäjä vieläkään ymmärrä sanaa ei.

Tajusin että ahdistuksesta on tullut pysyvä olotila ja tiedän jumalattoman suuren paniikkikohtauksen olevan tulossa, mutta yritän pitää pääni koossa tämän avulla:

Kaikki tämä on ohimenevää. Se mikä vaikuttaa nyt vain isolta sotkulta tulee olemaan uuden elämäni alku.

Ja kuten palapeli, sekin rakennetaan yksi pala kerrallaan.

Eskapismia ja muita oikkuja

Kun istuu yhden illan kotona pimeässä puhelin äänettömällä, katsoo vanhoja Disney-animaatioita ja syö lohturuokaa, elämä alkaa voittaa.

Lähdön merkit voimistuvat päivä päivältä. Allekirjoitan täysin sen väittämän että ihminen laittaa tiettyjen vuosien välein elämänsä uusiksi. Minulla on menossa näköjään kaikki vaihtoon: kaupunki, asunto, työpaikka, ala, jopa huonekalut. Sosiaalista elämää, kavereita, ystäviä, puolisoa tai perhettä kun ei ole, valinta ei loppuen lopuksi ole kovin vaikea kun päätöksen on jossain mielensä sopukassa jo tehnyt.

Ja mitä sitä ihminen tarvitsee aloittaakseen alusta? Työpaikan, asunnon ja muuttoauton, siinäpä se.

Ja jottei haikeus yllättäisi, sain tästä kaupungista niin oudon työtarjouksen että oli pakko sanoa ei kiitos. Työnkuva oli epämääräinen, kohdekin vaihtui jossain sivulauseessa, palkka oli jotain muuta mitä pitäisi olla ja lakisääteisiä lisiä ei [toistaiseksi] makseta, perusteena urakkapalkka. Aloittaa olisi pitänyt heti, parin päivän varoaika tuntui ylitsepääsemättömältä.

Kuulostaako epäilyttävältä?

Pahinta oli kuitenkin rekrytoijan asenne ja kielenkäyttö. Ja kamalaa sanoa mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun olen tänä keväänä törmännyt vastaavaan. Ehkä se on tämä aika, ehkä se on ihmisten epätoivo löytää edes jotain työtä mikä saa työntarjoajan käyttäytymään ylimielisen despootin tavoin.

Tai ehkä se on vain tämä kaupunki.

Tai sitten minä.

En osaa sanoa sitä paremmin kuin että jokin on väärin.

Mietin kyllä pitkään onko minulla oikeutta tai taloudellista mahdollisuutta kieltäytyä työstä.

Mutta koska tämän vuoden teema on opetella sanomaan ei ja poistamaan elämästään kaikkea vanhaa kakkaa että jollekin uudelle - ja ehkä paremmalle - tulisi tilaa, päätin että on vain pakko uskaltaa. Vain olla hetken aikaa, odottaa rauhassa mitä elämällä on tarjota.

Ja vanhan sanonnan mukaan: jos se haisee paskalle, se mitä suurimmalla todennäköisyydellä on sitä itseään.

En halua edes miettiä millainen soppari sieltä olisi tullut allekirjoitettavaksi. Ja olisinko päässyt siitä eroon ilman sanktioita?

Ja kaikki aika mitä tuhlaan tällaiseen sekoiluun on pois uuden elämän aloittamisesta.

PS. Jossain vaiheessa tätä sotkua jota arjeksi kutsun, aloitin rahastosäästämisenkin!

Kolmen vuoden katsaus

Yritin eilen avata tuuletusikkunan näyttämällä sille television kaukosäädintä joten katsoin aiheelliseksi pysähtyä hetkeksi ja vähän jäsennellä kaikkea tapahtunutta.

Ensimmäinen asia on tämän asunnon myynti. Liian kiltti kun olen, suurin osa käytännön hommista on jäänyt minun kontolleni. Minun, joka asun tässä vuokralla.

Oikeasti.

Kolme eri tahoa pommittaa mihin vuorokauden aikaan minä viikonpäivänä tahansa ja kaiken vaadittavan pitäisi tapahtua saman päivän aikana, viimeistään vuorokaudessa. Kolme tahoa jotka eivät ilmeisesti kommunikoi ollenkaan keskenään vaan minä olen keskiössä setvimässä asioita.

Kun kaikki mitä on alunperin sovittu ja luvattu heitetään tuosta noin vain romukoppaan.

Kun sitten ei myönnykään välittömästi vaatimuksiin, alkaa pelottelu.

Ja kun itkua tuhertaessa miettii ensimmäisen kerran pitkään aikaan itsensä vahingoittamista että tulisi rauhallista, tajuaa ettei tässä ole mitään vitun järkeä. Että mikään ei ole niin tärkeää kuin oma henkeni.

Ja opin sanomaan ei, muistutan että tämä on vielä minun kotini.

Nyt on ollut puolitoista vuorokautta rauhallista. Ja jälleen kerran olen paremmin perillä omista oikeuksistani.

Enkä enää ikinä tule vuokraamaan asuntoa yksityiseltä vuokranantajalta, en helvetissä. Tai jos vuokraankin niin kriteerit tulevat olemaan todella tiukat.

Tähän ympärivuorokautiseen aivan liian pitkään jatkuneeseen stressitilaan kun lisää armottoman työnhaun, nykyisen työn tuntien vähenemisen ja pelon rahojen riittämättömyydestä, naapureiden mekastuksen [kesä = party 24/7!], ikkunan alla yötä päivää pauhaavat tietyömaat [kaksi niistä lopettaa kello 16.00 että seuraava ehtii aloittaa viimeistään kello 03.00], asumistuen määrän tarkastamisen [kyllä, TAAS!] ja sen että asunnon ilmatila muistuttaa eräänkin sarvipäisen hahmon erästäkin ruumiinosaa, lopputuloksena ovat rytmihäiriöt.

Mutta. Sitten on se toinen puoli. On ruokaa, laskut on maksettu, on toistaiseksi asuntokin.

On muutama työhaastattelupyyntö niiden kymmenien hylkäyssähköpostien seassa.

ASP-tilille säästetty kaksi kvartaalia.

Viimeisestä ulosottovelasta maksettu neljäsosa.

Yritän keskittyä miettimään että nämä ovat nyt vain entisen elämäni viimeiset kuolonkorinat, että jos jaksan vielä 180 päivää, maailma on järjestynyt taas uudella tavalla.

Ja vaikka ongelmat tuntuvat olevan samanlaisia kuin blogin perustamisen aikoihin, velkaa on enää kolmasosa jäljellä!