Lyöty muttei nujerrettu [?]

Jännää.

Kun tietyllä tavalla luovutin, löysin itsestäni uusia voimavaroja.

Tai no, voimavara on ehkä vähän vahva ilmaisu. Pieni toivo? Asioiden todellisen laidan kieltäminen? Viimeinen yritys ennen totaalista katastrofia? En vielä tiedä.

Kuitenkin.

Minä haluan itselleni paremman elämän eikä se ole täällä.

Viime ajat olen kirjannut ylös toiveita, haaveita, kartoittanut vähän sitä millainen olisi unelmatyöpaikkani.

Laittanut pari työhakemusta, innostunut aivan suunnattomasti kun olen saanut soiton oudosta numerosta. Lannistunut kun google kertoo numeron kuuluvan tietenkin puhelinmyyjälle.

Itkenyt. Itkenyt enemmän kuin taas hetkeen.

Tehnyt listaa mitä välttämätöntä tarvitsen kuukauden ajaksi.

Menettänyt nukkumisen taidon.

Ja miettinyt raha-asioita, loputtomasti. Väännellyt, käännellyt, tehnyt budjetteja, suunnitelmia.

En tiedä kerroinko että sain myös mätkyjä? Satasen verran. SATASEN. Tässä tilanteessa tuokin tuntuu aivan kohtuuttomalta vittuilulta.

Mutta jotain hyvääkin: Kela yllätti täysin ja myönsi lisäaikaa perinnän aloittamiselle.

Olen äärettömän huojentunut. On edes hetkisen aikaa yrittää löytää tähän tilanteeseen joku ratkaisu. Kerätä voimia luoja ties monenteenko erään tässä helvetillisessä nyrkkeilykehässä.

Ehkä seuraavan parin kuukauden aikana tapahtuu jokin pieni ihme. 

Vastapallo

Eilinen tunneryöppy on tasaantumaan päin.

Ei ole tehty helpoksi tätä systeemiä, ei todellakaan.

Laitoin nyt vielä viestin Kelaan vaikka arvaan jo vastauksen.

Ihan sama, pääasia on pitää tämä velka poissa ulosotosta. 

Kai sitä tämän[kin] jollain tavalla hoitaa.

Mutta se, että AINA tulee jotain, on vienyt minusta mehut.

En näe tulevaisuuttani täällä enää.

Olen yksinäinen, työtön ja veloissa. En viihdy täällä, minulla ei ole täällä mitään.

Joka kerta kun pääsen vähän eteenpäin, elämä iskee välittömästi vastapalloon.

Niinpä asetin itselleni takarajan:

Annan itselleni pari vuotta aikaa kuitata kaikki velkani ja kerryttää sen verran rahaa että voin muuttaa pois.

Yksinäinen voin olla jossain paljon kivemmassakin paikassa.

Kesäkuun kuulumisia

Päässä pyörii. Sydän hakkaa. Kädet hikoavat.

Asumistukien maksulle aikaa pari kuukautta, sen jälkeen perintä aloitetaan tämän hetken tuesta.

Oma vikani, ei olisi kannattanut tehdä töitä sitäkään vähää mitä niitä tuli tehtyä.

Tällä hetkellä en todellakaan tiedä miten tästä selviän.

Yritän keskittyä hengittämiseen, siihen että olen ollut pahemmissakin paikoissa.

Että minä en luovuta, en perkele anna tämän velattoman elämän hyvän alun valua nyt hukkaan. Että vaikka tuntuu että joudun aloittamaan taas alusta, velkoja on silti kuusi vähemmän. Se itsessään on jo suuri saavutus.

Ja jos jotain opin, niin sen, että matalapalkkatöihin en enää mene.

Se ei vain yksinkertaisesti kannata.