Jännää.
Kun tietyllä tavalla luovutin, löysin itsestäni uusia voimavaroja.
Tai no, voimavara on ehkä vähän vahva ilmaisu. Pieni toivo? Asioiden todellisen laidan kieltäminen? Viimeinen yritys ennen totaalista katastrofia? En vielä tiedä.
Kuitenkin.
Minä haluan itselleni paremman elämän eikä se ole täällä.
Viime ajat olen kirjannut ylös toiveita, haaveita, kartoittanut vähän sitä millainen olisi unelmatyöpaikkani.
Laittanut pari työhakemusta, innostunut aivan suunnattomasti kun olen saanut soiton oudosta numerosta. Lannistunut kun google kertoo numeron kuuluvan tietenkin puhelinmyyjälle.
Itkenyt. Itkenyt enemmän kuin taas hetkeen.
Tehnyt listaa mitä välttämätöntä tarvitsen kuukauden ajaksi.
Menettänyt nukkumisen taidon.
Ja miettinyt raha-asioita, loputtomasti. Väännellyt, käännellyt, tehnyt budjetteja, suunnitelmia.
En tiedä kerroinko että sain myös mätkyjä? Satasen verran. SATASEN. Tässä tilanteessa tuokin tuntuu aivan kohtuuttomalta vittuilulta.
Mutta jotain hyvääkin: Kela yllätti täysin ja myönsi lisäaikaa perinnän aloittamiselle.
Olen äärettömän huojentunut. On edes hetkisen aikaa yrittää löytää tähän tilanteeseen joku ratkaisu. Kerätä voimia luoja ties monenteenko erään tässä helvetillisessä nyrkkeilykehässä.
Ehkä seuraavan parin kuukauden aikana tapahtuu jokin pieni ihme.
No comments:
Post a Comment