Olen kesälomalla.
Tai työttömänä, miten sen haluaakaan ajatella.
Tai no, teen keikkaa parille firmalle aina silloin kun työvuoro sopii kohdalle.
Määräaikainen työsopimukseni päättyi ja hyvä niin, en olisi halunnutkaan että sitä uusitaan.
Olen mennyt kauhealla vauhdilla eteenpäin viimeiset pari vuotta. Ero siihen, että tässä sitä nyt kellutaan vaan virran vietävänä, on kieltämättä melkoinen.
Pelot rahan riittämisestä ovat tulleet takaisin, tietenkin.
Mutta lohdutan itseäni sillä että varoja on, että realisoin ne sitten jos sellainen paikka oikeasti tulee.
Painajaisia näen joka ikinen yö, mieli selvästi prosessoi kaikkea viime vuosina tapahtunutta.
Yhtenä todella huonona päivänä luin vuoden 2020 päiväkirjaani enkä oikeasti tiedä miten olen selvinnyt siitä hengissä.
Ja tajusin että jos olen selvinnyt siitä, selviän mistä tahansa.
Niinä ensimmäisinä vuosina kun minulla ei ollut luottotietoja, en uskaltanut haaveilla mistään. En oikeasti uskonut että minulle voi olla mitään parempaa kuin se hyvin kapeaksi muuttunut elintila.
Nyt kun varoja on sen verran että pärjään kyllä, maailma on keikahtanut ympäri.
On tilaa haaveilla, miettiä mitä sitä haluaa elämällänsä tehdä.
Viime vuodet minulla on ollut selkeitä päämääriä. Ensin omistin elämäni velkojen maksulle, sitten omaisuuden kerryttämiselle.
Nyt en oikein tiedä mihin suuntaan tästä lähteä. Tuntuu että olen eksyksissä, vähän irti omasta elämästäni, itsestäni.
Oudoin oire on melkein viikon jatkunut kuolemanpelko.
Ehkä se nivoutuu yhteen tuntemattoman tulevaisuuden pelon kanssa, ehkä se on vanha kaava siitä että jokin menee varmasti pieleen nyt kun kaikki on Liian Hyvin.
Koska tutut käyttäytymismallit ovat turvallisia, olivat ne meille miten haitallisia tahansa.
Luotan kuitenkin siihen että joidenkin tutkimusten mukaan aivoilla menee kolme päivää aikaa tottua uuteen tilanteeseen.
Kaikki on ohimenevää. Se mikä vaikuttaa nyt jättimäiseltä, elintilaa vievältä ongelmalta, ei välttämättä ole sitä enää parin päivän, viikon päästä.
