Helle ei sovi minulle.
Kun lämpötila nousee kolmeenkymmeneen, mieli muuttuu muusiksi.
Tähän kun lisää viime viikkojen sairastelun ja sen, ettei ole voinnin vuoksi pystynyt pitämään kiinni viikkoa ja elämää rytmittävistä rutiineista, aletaan olla punaisen hälytystilan puolella.
Suoraan sanoen: kaikki vituttaa ja ahdistaa.
Tiedän, että kyse on suurimmaksi osaksi vain siitä, etten ole siihen pariin viikkoon tehnyt mitään järkevää. Hyödyllistä, eteenpäin vievää.
Välillä toivon, että olisin ihminen, joka osaisi ottaa asioita kevyesti. Tai että antaisi itselleen luvan edes sairastaa, ettei tuntisi pahaa oloa siitä että on kipeänä. Että joskus osaisin vain Olla.
Mutta ei. Minun on pakko tehdä Koko Ajan Jotain. Onko syy sisäistä, lähtöisin tästä suorituskeskeisestä yhteiskunnasta vai jo lapsuudesta, kun kesälomallakaan ei saanut vain "maata ja räkiä kattoon"?
Tämä kirjoittamani nostaa väkisinkin pienen hymyn huulille. Kenelle minä tätä elämää suoritan?
No comments:
Post a Comment