Nyt huomaan että lumi [kyllä!] aiheuttaa minussa levottomuutta, pientä paniikkiakin.
Erikoista. Ennemmin kun olen rakastanut ensilunta, sitä että maailman akustiikka muuttuu, maiseman mustanharmaus väistyy.
Nyt rintalastan alla kuplii pieni ahdistus.
Ihminen on siitä jännä eläin, että vaikka kuinka prosessoisi tapahtuneita asioita ja luulisi olevansa niiden kanssa edes jotenkin sujut, osa asioista jää jonnekin kohtaan kroppaa josta ne sitten tiettynä ajankohtana nostavat päätään.
Viime joulu, loppuvuosi. Mietin, että miten helvetissä olen selvinnyt siitä?
Kunnes muistin luukuttaneeni tätä[kin] kappaletta.
Tää niitä aamuja on kun en tiedä
kannattaako nousta vai jäädä
vetää peitto yli pään
ja hautautua alle kivisen kuoren
aamuyössä sydän yksin lyö
eikä pääse läpi surujen vuoren
pelko pimeyttä pitkin liikkuu
tuntuu niin kuin päivää ei tulisikaan
kannattaako nousta vai jäädä
vetää peitto yli pään
ja hautautua alle kivisen kuoren
aamuyössä sydän yksin lyö
eikä pääse läpi surujen vuoren
pelko pimeyttä pitkin liikkuu
tuntuu niin kuin päivää ei tulisikaan
Ja silloin kun henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää
[P. Maijanen]
Tuo on niin totta, tiettyihin vuodenaikoihin liittyvät tapahtumat nousevat, jos ei muistoina niin tunteina, pintaan aina kun tuo vuodenaika lähestyy. Joko ahdistavina tai onnellisina muistoina ja/tai tunteina. Joulun lähestyminen on minulle aina vaikeaa aikaa, mutta järjen avulla voitan ahdistuksen, sillä tänään minulla ei ole niitä murheita, joita joskus oli. Mutta aikansa se kestää, ennen kuin näin pitkälle pääsee.
ReplyDeleteMukavaa marraskuuta sinulle, toivottavasti se menee hyvin.