Sunday, January 20, 2019

Velat, luottotiedot, synkät ajatukset

**********

Ennen kuin jatkat lukemista tämän pidemmälle: seuraava postaus sisältää rankkaa ja suoraa tekstiä. Eteneminen omalla vastuulla.

**********

Kuten olen muutamaan kertaan tässä blogissa tuonut esille, velat ja luottotiedottomuus aiheuttavat minussa yhä vielä ahdistusta. Aikoinaan jo pelkkä sen mahdollisuuden miettiminen, että menettäisin luottotietoni, aiheuttivat minussa itsetuhoisia ajatuksia.

Ei sillä, on hyvä että ylivelkaantuminen ja luottotietojen menettäminen saavat aikaan reaktion, mutta mistä se järkyttävä häpeän tunne tulee? Miksi asiasta koetaan niin suurta häpeää, epäonnistumista ja loppuelämän piloille menemistä että - ainakin minulla - päällimmäiseksi ajatukseksi nousi päiviensä päättäminen? Että no ni. Peli on menetetty. Se oli siinä tämä elämä.

Sittemmin tunneryöpyt ovat rauhoittuneet. En voi tehdä enää mitään muuta kuin yrittää selvitä ja selvittää asian.

Allekirjoitan väittämän että köyhyys periytyy. Itse olen köyhästä perheestä. Köyhyyttä on ollut aina, monessa polvessa. Vanhempien ylpeydestä huolimatta elimme jonkin sortin köyhäinavustuksen piirissä. Tästä olen ikuisesti kiitollinen. Mutta vanhempien tai perheen turvaa minulla ei ole ollut koskaan.

Laman lapsuudessani kokeneena opin pelkäämään rahaa. Sitä oli aina liian vähän. Liian vähän laskuihin, ruokaan, vaatteisiin, veteen, sähkölaskuun. Ja työ, se oli toinen. Joko työtä ei ollut, sitä oli liian vähän tai sitten se oli vain paskaa. Ja pomot, ne kusettivat aina. Työllistämistoimet? Ihan paskaa. Kurssittaminen? Työttömän kyykyttämistä. Ei kai ihmekään että sellaisessa ympäristössä kasvaa hieman pelokkaaksi.

Muistan kun hain ensimmäistä opintolainaani. Sen, millaisen saarnan virkailija piti lainan maksamatta jättämisestä ja luottotietojen menettämisestä. En nukkunut kunnolla muutamaan vuoteen.

Tämä saarna palasi mieleeni kun tajusin menettäväni luottotietoni. Elämäni tulisi olemaan pilalla, ikuisesti. En ikinä tulisi selviämään veloistani, ja vaikka siinä onnistuisinkin, tulisin olemaan vuosia yhteiskunnan silmissä epäkelpo ihminen. En tulisi saamaan töitä, vakuutusta, asuntoa, puhelinliittymää, etc. Kenellä ei nousisi mieleen itsetuhoisia ajatuksia?

Itsetuhoisten ajatusten kautta seurasi "onko millään mitään väliä" -kausi. Pitkitettyä itsemurhaa, näin jälkeenpäin tarkasteltuna. Tämä kausi meni ohi seuraamalla muiden ikäisteni sekoilua. Jostain sisältäni kumpusi ajatus että ei, jossain on pakko olla jotain muuta kuin tämä. Että pahimmassa tapauksessa elämää on vielä useampi kymmenen vuotta jäljellä, en halua että se on tätä. Aloin ottaa asioista selvää. Tiedon karttuessa opin pitämään kiinni oikeuksistani, laadin pitkän aikavälin suunnitelman.

Jos otettaisiin suora leikkaus pankin virkailijan läksytyksestä tähän päivään, vähän suurempiin ympyröihin. Ei, elämä ei ole helppoa. Mutta ei se nyt kyllä ihan kamalaa paskaakaan ole. Eikä todellakaan sellaista, millä minua peloteltiin. Ja jos asiat menevät hankalaksi Suomessa, aina voi koittaa siipiään jossain muualla. Niin on tehty ennenkin.

Joka päivä yritän tietoisesti eroon häpeästä. Mitä sitten, jos ihmiset saavat tietää? Mitä sitten, jos ihmiset lakkaavat luottamasta minuun? Tämä on minun elämäni, minun taakkani. Haluan olla luomassa keskustelua aiheen ympärille, poistamassa luottotiedottomuuteen liitettyjä stereotypioita.

Kaikkein tärkeintä on se, että luotat itse itseesi ja mahdollisuuteesi selvitä. Ei elämässä anneta vain yhtä mahdollisuutta vaikka meidän annetaan ehkä niin ymmärtää.

Tietoa Takuusäätiön neuvonnasta:
https://www.takuusaatio.fi/palvelumme/velkalinja-ja-chat-neuvonta

Tietoa valtakunnallisesta kriisipuhelimesta:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-apua-el%C3%A4m%C3%A4n-kriiseihin

No comments:

Post a Comment