Rutiinit

Helle ei sovi minulle.

Kun lämpötila nousee kolmeenkymmeneen, mieli muuttuu muusiksi.

Tähän kun lisää viime viikkojen sairastelun ja sen, ettei ole voinnin vuoksi pystynyt pitämään kiinni viikkoa ja elämää rytmittävistä rutiineista, aletaan olla punaisen hälytystilan puolella.

Suoraan sanoen: kaikki vituttaa ja ahdistaa.

Tiedän, että kyse on suurimmaksi osaksi vain siitä, etten ole siihen pariin viikkoon tehnyt mitään järkevää. Hyödyllistä, eteenpäin vievää.

Välillä toivon, että olisin ihminen, joka osaisi ottaa asioita kevyesti. Tai että antaisi itselleen luvan edes sairastaa, ettei tuntisi pahaa oloa siitä että on kipeänä. Että joskus osaisin vain Olla.

Mutta ei. Minun on pakko tehdä Koko Ajan Jotain. Onko syy sisäistä, lähtöisin tästä suorituskeskeisestä yhteiskunnasta vai jo lapsuudesta, kun kesälomallakaan ei saanut vain "maata ja räkiä kattoon"? 

Tämä kirjoittamani nostaa väkisinkin pienen hymyn huulille. Kenelle minä tätä elämää suoritan?

Töitä?

Sairastelussa on se hyvä puoli että rahaa menee suhteellisen vähän.

Yhtenä kuumeisena yönä näin unta että olin yhä pikavippikierteessä. Herätessäkin meni puolisen tuntia että sain vakuutettua itseni siitä, että ei, olen luottotiedoton, en ole voinut saada mistään lisää lainaa.

Kaiken tämän hässäkän keskellä kävin työhaastattelussa, kolmannessa sellaisessa vuoden (!) sisään.

Työ on helppoa, siihen tarvitsee maalaisjärkeä ja hyvää kuntoa. Työhön ei ole koulutusta. Töitä olisi tarjolla enintään seitsemän tuntia päivässä, viitenä päivänä viikossa. Todellisuudessa töitä tulisi olemaan mitä luultavimmin neljä tuntia päivässä aina tarvittaessa.

En halua kuulostaa epäkiitolliselta kusipäältä, mutta se työmäärä minkä tein jo sen eteen, että rekryfirma päätti edes suositella minua työnantajalle, on aivan järjetön.

Ei. Töiden hakemiseen ei enää riitä hyvä ansioluettelo, hakemus ja suosittelijat.

Sinun tulee olla sosiaalisesti verkostoitunut superhypermoniosaaja joka käyttää kaiken vapaa-aikansa itsensä myymiseen.

Jos kerran Ihan Tavallisen Työpaikan saamiseen vaaditaan tätä, minulla ei ole mitään mahdollisuuksia.

Töitä, töitä! Antakaa töitä!

Viimeinen viikko on ollut mielenkiintoinen.

Ei siksi, että olisi tapahtunut jotain. Siksi, ettei ole tapahtunut mitään.

Alkuviikosta hain töitä, kuten nyt jo monen kuukauden ajan. Varmasti pieleen menneestä työhaastattelusta johtuen yhtäkkiä päälle velloi hyvin vahva tunne siitä, että tässä kaikessa ei ole yhtään mitään järkeä.

Ahdistus meni niin pitkälle, että teki mieli heittää koko elämä hukkaan. Luovuttaa kunnolla. Antaa olla. Vittuakos tässä mitään, muutama vuosikymmen enää jäljellä, antaa mennä vaan.

Onneksi on ystävät. Sittemmin sisäinen kuohu on tasaantunut ja kyllä, onhan tässä järkeä. Ja ei, en todellakaan ole ainoa ikäiseni joka painii samanlaisten ongelmien kanssa.

Kuulen jatkuvasti tarinoita siitä, miten ihmiset hakevat töitä ilman, että se tuottaa mitään tulosta. Korkeakoulutettuja hyvillä työhistorioilla, valmiina tekemään mitä tahansa työtä, millä tahansa tunneilla, mihin tahansa kellonaikaan. Ja harva pääsee edes haastatteluun asti.

Lopputulema on kuitenkin myös minun kohdallani se, etten enää tunnu tietävän kuka olen ja mitä haluan. Kun tuntuu ettei kelpaa mihinkään.

Positiivista tässä apatiassa on se, että kun tänään kolahti postiluukusta ilmoitus yhden velan perinnästä, en jaksa enää ahdistua. Kirjoissa on, odottamassa sitä parempaa päivää.

Kauanko vielä? 

Unelmista

Takuusäätiön blogissa on hyvä kirjoitus lainojen yhdistämisestä suuremmalla lainalla (linkki postauksen lopussa). Ja ei, tämä ei ole Säätiön mainos.

Varmasti jokainen meistä tunnistaa itsensä tuosta paniikista. Kun laskut ovat rästissä ja luottotiedot ovat menossa, sitä sortuu erittäin helposti pikaratkaisuun. Sehän se itselläkin oli, yritys pitää luottotiedot kunnossa ja katto pään päällä.

Toiseen pystyin.

Kuten jo ennemminkin totesin, luottotietojen menettämisessä on ollut monia hyviäkin puolia. Esimerkiksi paineet siitä, että pitäisi olla oma asunto, auto, luottokortti ja kaikenlaista krääsää ovat kadonneet. Minulla ei ole mahdollisuutta saada niitä! En voi saada lainaa, en voi ostaa luotolle. Enää en voi elää yli varojeni.

Syntyään pihille ihmiselle tämä käy erittäin hyvin. Jos haluan jotain, minun tulee säästää. Kun rahat ovat loppu, ne ovat Loppu. Rahaa ei tällä hetkellä ole, eikä lähitulevaisuudessa ole tulossakaan, mutta uskon siihen että saan jossain vaiheessa velkani selvitettyä. Ja sinä hetkenä minulla ei ole enää enempää velkaa. Jos luottotietoni eivät olisi menneet, en uskalla edes arvailla kuinka suurissa veloissa olisin tällä hetkellä.

Köyhyys, työttömyys ja luottotiedottomuus eivät kuitenkaan enää estä minua unelmoimasta. Sen jälkeen, kun olen selvinnyt veloistani, alan säästää. Tarpeeksi säästettyäni ostan pienen, ränsistyneen ja halvan mökin jostain keskeltä metsää. Laitan sen kuntoon pala palalta. Rakennan itselleni turvapaikan joka on vain Minun.

Takuusäätiön blogin juttu:

https://www.takuusaatio.fi/pikaratkaisuna-tehty-velkojen-yhdistaminen-voi-vieda-syvemmalle-kierteeseen

Let them eat cake

Viime sunnuntaista lähti jokin sattumuksien kierre päälle joka kulminoitui eilen oikein kunnolla.

Tänään olen ollut hemmetin väsynyt. En osaa vieläkään oikein iloita mistään.

Kissan häntä ja sitä rataa. Joten päätin leipoa kakun. Täytekakun. Kaksi viikkoa pitäisi vielä jaksaa, rahaa on tällä hetkellä kaksikymppiä, siihen päälle joku hassu euro palautuspulloista.

Mutta silti. Leivon kakkua. Saatana.

Olen pitänyt viikon ajan kirjaa menoista.

Sunnuntai: 1,20 euroa
Maanantai: 25,00 euroa
Tiistai: 3,00 euroa
Keskiviikko: 0,00 euroa
Torstai: 4,50 euroa
Perjantai: 14,00 euroa
Lauantai: 13,00 euroa
Sunnuntai: 0,00 euroa

Yhteensä: 60,70 euroa

Elin täysin yli varojeni. Noh, on sitä ennenkin selvitty. Ja mieltä lämmittää se, että tosiaan tuli vuosi lainojen lyhentämistä täyteen! Vajaa tonni takana, muutama kymmenen vielä edessä.

Nyt valmistuvan kakun tykö. 

Takaisin maan pinnalle

Viimeiset pari päivää ovat olleet tavallista hankalammat. Pysähtyneisyyden tuntu tuo mukanaan ahdistusta, ahdistus taas hankaloittaa eteenpäin pääsemistä.

Olo on alavireinen, lähes koko ajan. Kamala tunne siitä, että kannattaako tässä edes yrittää, nostaa päätään.

Ennemmin mainitsin potentiaalisesta työpaikasta. Pääsin haastatteluun asti, sekin on jo jotain.

Haastattelun alku meni hyvin, olin oma itseni, rento, vastasin kysymyksiin mielestäni hyvin ja osasin kysyä itse asioita.

Noin viidentoista minuutin kohdalla tapahtui jotain, en tiedä mitä. Haastattelun virta tuntui loppuvan kuin seinään, haastattelija ei kysynyt edes loppuja kysymyksiään.

Perinteiset lupaukset siitä, että ovat yhteydessä, kättelyt.

En tiedä mitä tein, mutta jotain.

Kotiin päästyäni tulivat itsesyytökset, itku.

Kymmeniä työhakemuksia täytellessä olen yrittänyt pitää mielessäni sen, että kunhan pääsen haastatteluun asti, olen voiton puolella.

Jep.

Kokoa tässä sitten itsesi ja yritä pysyä positiivisena.

Yksinäisyydestä

Olen yksinäinen.

Toisin kuin vielä pari vuotta sitten, minulla on tällä hetkellä muutama oikea ystävä. Toivottavasti olen sitä myös heille.

Arkeni on kuitenkin viikosta toiseen suhteellisen yksinäistä. Välillä yksinäisyyden tunne kasvaa ylitsepääsemättömän isoksi ja purkautuu epätoivoisena itkuna, paniikkina. Välillä saan yksinäisyyden pidettyä aisoissa tekemällä sellaisia pieniä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi.

Väitän, että yhä somemmaksi muuttuva maailmamme ja tämä alati kiihtyvä elämisen tahti aiheuttavat sen, että ihmissuhteet tulevat tästä eteenpäinkin kärsimään inflaatiosta. Asia ei ole ongelma niin kauan, kun se ei ole ihmiselle ongelma. Joillekin tämä varmasti sopii, itselleni ei. Kun on muutenkin herkkä ja arka, sitä tarvitsee aitoja kohtaamisia ihmisten kanssa.

Luottotietojen menettämisessä ja sairastamisessa on ollut monia hyviä puolia. Yksi niistä on se, että olen oppinut valikoimaan ne ihmiset, joiden kanssa haluan olla syvemmin tekemisissä. Mielummin puhun koko illan elämästä kuin istun viinibaarissa ja kilpailen siitä, kellä menee parhaiten.

Välillä kaipaan puolisoa rinnalleni. Arjen haasteet voisivat olla helpompi kohdata, jos olisi joku, jonka kanssa jakaa ne. Näissä tilanteissa yritän muistaa, miten tärkeää vapaus on minulle.

Vapaus olla sitä, mitä oikeasti olen. Itselleni kelpaan ihan vaan tällaisena.