Friday, June 29, 2018

Töitä, töitä! Antakaa töitä!

Viimeinen viikko on ollut mielenkiintoinen.

Ei siksi, että olisi tapahtunut jotain. Siksi, ettei ole tapahtunut mitään.

Alkuviikosta hain töitä, kuten nyt jo monen kuukauden ajan. Varmasti pieleen menneestä työhaastattelusta johtuen yhtäkkiä päälle velloi hyvin vahva tunne siitä, että tässä kaikessa ei ole yhtään mitään järkeä.

Ahdistus meni niin pitkälle, että teki mieli heittää koko elämä hukkaan. Luovuttaa kunnolla. Antaa olla. Vittuakos tässä mitään, muutama vuosikymmen enää jäljellä, antaa mennä vaan.

Onneksi on ystävät. Sittemmin sisäinen kuohu on tasaantunut ja kyllä, onhan tässä järkeä. Ja ei, en todellakaan ole ainoa ikäiseni joka painii samanlaisten ongelmien kanssa.

Kuulen jatkuvasti tarinoita siitä, miten ihmiset hakevat töitä ilman, että se tuottaa mitään tulosta. Korkeakoulutettuja hyvillä työhistorioilla, valmiina tekemään mitä tahansa työtä, millä tahansa tunneilla, mihin tahansa kellonaikaan. Ja harva pääsee edes haastatteluun asti.

Lopputulema on kuitenkin myös minun kohdallani se, etten enää tunnu tietävän kuka olen ja mitä haluan. Kun tuntuu ettei kelpaa mihinkään.

Positiivista tässä apatiassa on se, että kun tänään kolahti postiluukusta ilmoitus yhden velan perinnästä, en jaksa enää ahdistua. Kirjoissa on, odottamassa sitä parempaa päivää.

Kauanko vielä? 

No comments:

Post a Comment